Tarina löytyypi tietty leikkauksen takaa, kas näin:
Tyttö oli teoriassa tajuton, mutta hiljaisen unituhinankin läpi kuului vaisu itku kuin hän olisi nyyhkyttänyt nukkuessaankin ja nähnyt pahoja unia. Ja niinhän se olikin, eikä hän pelkästään nähnyt niitä. Hän oli sellaisessa, hyvin syvällä, ja kun maailma ympärillä oli sulanut kaaokseksi varjoja, ei hauras pieni mieli ollut sitä kestänyt. Nyt Amita nukkui, onnekseen, levotonta ja pelokasta unta.
"Ja miksi..."
Hecaten ääni oli kuin palavaa jäätä, se poltti ja kylmäsi yhtäaikaa.
"Ja miksi, Lacroix? Lähetän sinut hakemaan minulle viiniä. Miksi sinä palaat, ja sinulla on mukanasi kuolevainen tyttö? Kyllä, hän on metsänhenki, älä yritä selitellä sillä. Mutta hän on silti kuolevainen, ja hän on täällä. Sinä toit hänet tänne."
Sanojen läpi kuulsi pieni pidätelty riitasointu, joka kertoi että kohta Lacroix saattaisi saada korkokengästä silmään jos lausuisi yhdenkin sanan väärin. Hecate ei ollut tunnettu itsehillinnästään, ja näennäisen tyyneyden alla kyti tulivuori, joka räjähtäessään saattaisi tehdä aivan mitä tahansa. Onneksi painajaisperhoset eivät kovin paljoa kyenneet kipua tuntemaan, muuten mies olisi saattanut olla kivuliaassa pulassa...
Mies kohotti hitaasti kasvojaan, suu mutrussa kuin nuhdeltavalla koulupojalla.
"Hän kysyi minulta olenko eksynyt ja tarvitsenko apua," hän totesi nyreästi kuulostaen juuri niin lapsellisen pikkumieliseltä kuin olikin. "Minä? Apua? Eksynyt? Kuinka kukaan voisi eksyä johonkin typerään kuolevaiseen metsään? Olin vain tilapäisesti....tuota...pyh. Ei siihen tarvitse kenenkään kuolevaisen tulla teeskentelemään tietäväistä ja tyrkyttämään neuvojaan."
Selitystä seurasi närkästynyt tuhina ja merkitsevä silmienpyöräytys lattialla lojuvaa pitsikasaa kohtaan.
"Hän on skogskra! Hänen tehtävänään on auttaa metsään eksyneitä, ei hän voi tietää että sinä olet eri maailmasta ja vain kävelemässä hänen metsänsä läpi," nainen ärjähti kuin naarastiikeri.
Ruutitynnyrin sytytyslanka oli nopeasti palamassa pois, kunnes Hecate viimein pudistelikin päätään merkitsevästi:
"Lacroix, sinä pikkumainen pikku...äh. Turhaan minä huudan sinulle. Mene pois. Sinulle huutaminen tällaisista asioista on kuin karjuisi pikkulapselle jolla on sakset kädessä. Et sinä ymmärrä."
Tuo itse asiassa pisti enemmän kuin mikään muu, mutta Lacroix'n ei auttanut kuin kömpiä jaloilleen ja totella. Hän ei voinut uhmata emäntäänsä, vaikka silmissä kytivätkin pienet myrskypilvet. Mikään ei ärsyttänyt yhtä paljon kuin se, kun Hecate piti häntä jotenkin...vajaana. Hän ei ollut, hän oli kaiken inhimillisen turhuuden yläpuolella ja silti siitä niin kamalan kiinnostunut - ehdottomasti aivan eri tasolla kuin joku pieni rimssuhelma, joka luuli että HÄN oli eksynyt.
Mutta muu ei auttanut kuin kiltisti poistua ja mennä mököttämään jonnekin varjoon hetkeksi. Ehkä hän muuttuisi perhoseksi ja menisi syömään jonkun satunnaisen kuolevaisen idiootin sydämen, tai jotain muuta leppoisaa mitä nyt painajaishirviöt tekivätkään rentoutuakseen.
"Pieni tyttöparka."
Hecate polvistui hetkeksi silittääkseen tajuttoman tytön hiuksia hiukan äidillisin ottein. Tyttö tuoksui pehmeälle kesäiselle metsälle ja muistutti vanhaa naista ajoista, jotka olivat kaukana takana, melkein toisessa elämässä. Naisesta, joka hän oli hyvin kauan sitten ollut, joka oli juossut kesäisessä metsässä ja myöhemmin silitellyt tyttärensä hiuksia juuri näin.
"Liduse," hän viimein lausui istahtaen takaisin divaanilleen. Tämä ei olisi kaukana, vaikkei tätä juuri nyt näkynytkään. Hopeasilmäinen perhostyttö, ainoa naispuolinen perhonen jolla oli ihmismuoto, oli aina hänen ympärillään ja kuulisi kyllä.
"Puhu minulle veljestäsi."
Liduse ei edes ilmestynyt, hän vain oli äkkiä siinä kuin olisi aina ollutkin.
"Rakkain veli," hän aloitti kuiskauksella joka kuulosti hopeatiukujen kilinältä. Liduse puhui paljon, kauniita sanoja, tosiasioita, unia, salaisuuksia ja valheita suloisena kaaoksena, mutta Hecate toivoi kykenevänsä poimimaan tämän puheesta totuuden.
"Rakkain veli, hän tahtoo olla vapaa, vapaa ja inhimillinen ja sydän. Hän ei halua enää kuulla ääntä, hän haluaa olla omansa. Eksynyt tyttö. Sydän. Sydän. Sydän. Hupsu!" hän viimein tirskahti ja pudisti päätään. Hecate ei kysynyt enempää, sillä tämä oli paras mihin Liduse kykeni - ja hän taisi ymmärtää, ikävä kyllä.
"Sitä pelkäsinkin, ja se tekee kaikesta hirveän paljon vaikeampaa. Liduse, tuo minulle terä. Tiedät että tuo tyttöparka...tyttöparan on pakko kuolla nyt."
(Short summary: Lacroix brings an unconcious Amita over to their realm, and Hecate is not pleased at all.)
No comments:
Post a Comment